Pullipin Uudet Vaatteet: Enkelin tarina, osa 20

Moi kaikille teille mahtaville lukijoille! ♡

Vihdoinkin syysloma on menossa, eikä tarvii vielä moneen päivään keskittyä mihinkään kouluhommiin. Voin sanoa, että tää vähän pidempi tauko ajottu mun tapauksessa tosi hyvään kohtaan, koska nyt on ollu mahdollista nukkua univelkoja pois ja tehä asioita mitä ei yleensä ehi 👌

Bloggerin vanha versio on nyt ilmeisesti lopultaki kokonaan poistettu käytöstä, mikä ketuttaa mua ihan järjettömästi ja hankaloittaa mun postaamista. Uus versio vaatii sen, että heti kun oon saanu taisteltua kuvat oikeille paikoille ja yks kerrallaan oikean kokoisiksi, niin siirryn tabletilta tietokoneelle ja lisään tekstit. Muuten joo, mutta koneella tää muokkausohjelma lagaa hyvin paljon (mikä voi kyllä johtua myös ihan pelkästään koneestakin).

Selvennyksenä siis, muokkaan kuvat tabletilla ja oon ennen tehny myös postaukset sillä, mutta nyt ei enää onnistu, koska bloggerin muokkaustila ei toimi oikein tabletilla ja asettuu kirjoittaessa näppäimistön alle, jollon on mahoton nähä mitä kirjoittaa :/

Anyways yritän nyt opetella tekemään postauksia näin ja

koitan saada pidettyä postaustahdin ennallaan ;)

Ottakaa tän valituksen jälkeen vähän prinsessamekkokuvia Vivietasta ~

Kokeilin laittaa Vivietalle ääriviivatarrat luomiin (ne on oikeesti kukat muodoltaan, mutta ei mahtunu kokonaan niin joudutaan tyytymään mystisiin kiemuroihin)

Jälleen kerran voin ylpeesti kertoa, että tän kuvatarinan tekemiseen on menny taas ihan liian kauan, koska mun motivaatio vaan jostain syystä katos ihan kokonaan siinä vaiheessa, kun kaikki oli tekstejä lukuun ottamatta valmista. Tänään nyt kuitenki päätin ottaa itteeni niskasta kiinni ja avata koneen että saisin tän vihdoin valmiiksi. Mut hei 20. osa jo menossa!!

Nauttikaa siis ♡

(Edellisiin osiin pääset tästä!)

~ ~ ~

Osa 20: Paineet kasautuvat

Black wallpapers, Abstract, HQ Black pictures | 4K Wallpapers 2019

Vivietta: *piilottelee nurkassa*

Miksi kaikki ovat täällä? Kenenkään ei pitänyt tulla.

Miksi kaikki huutavat?

Huutavatko he minulle? Esitykseni oli hyvä. Ei yhtään virhettä. Teinkö kuitenkin jotakin väärin?

Mitä he huutavat? En saa selvää. Kauhea meteli. Kaikki huutavat. Huutavatko he minun nimeäni?

...Hetkinen. Mikä minun nimeni oikeastaan on..?

He-hei, miksi he tulevat tänne?

"Eikä! Pysykää siellä!"

"ÄLKÄÄ HUUTAKO!!!"

?: *peittää Vivietan korvat* "Näin! Nyt sinun ei enää tarvitse kuunnella heitä. Rauhoitu."

?: "Sinun täytyy oppia peittämään korvasi asioilta, joita et halua kuulla."

?: "He huutavat sinulle, koska ovat kateellisia. Älä välitä."

?: "Jokainen meistä käy oman taistelunsa. En voi olla tässä loputtomasti suojelemassa sinua. Oletko valmis?"

?: "Pam! Olet omillasi!"

Vivietta: *huudahtaa hätäisesti* "Mutta en minä osaa mitään yksin!"

*painaa kädet korvilleen*

?: *kuiskaa kannustavasti* "Katso, sinähän osasit! Muista kuitenkin, etteivät kaikki sanat ole pahoja."

?: "Sinä selviät kyllä! Luota ihmisiin!"

Vivietta: *toistaa sanoja ääneen* "Luota... ihmisiin?"

?: *nostaa sormen huulilleen* "Sssh. Selvitäksesi sinun täytyy oppia luottamaan ja olemaan luotettava."

?: *hymyilee* "Harjoitellaan. Älä kerro kenellekään, että näit minut. Minä luotan sinuun, että pidät salaisuuden."

Vivietta: *nyökkää*

?: *sulkee Vivietan silmät* "Hyvä tyttö. Nyt voit nukkua rauhassa."

*Tönäisee Viviettaa*

Juliet: *hymyilee* "Kauniita unia. Ei tule ikävä."

Vivietta: *huutaa pudotessaan*

*molskahdus*

Vivietta: Miksi tämä tuntuu niin tutulta?

Ai niin, näin minä taisin kuolla.

Niin siinä taisi käydä.

...Mutta silloin oli niin kylmä. Miksen tunne mitään?

Vivietta: *räväyttää silmänsä auki*

Huh mikä uni.

*henkäisee syvään*

En ole varmaan koskaan ennen nähnyt noin outoa ja ahdistavaa unta. Onneksi se loppui.

Hetkinen, milloin minä oikein menin nukkumaan?

*tuijottaa seinää* Mi... Mikä päivä tänään on?

Olen tainnut olla tosi väsynyt. En muista yhtään, mitä eilen illalla tapahtui.

*koskettaa kaulaansa*

*jähmetty paikoilleen*

Hetkinen.

...Missä koruni on?

Olen varmaan jättänyt senkin jonnekin...

Mutta... En minä ota sitä ikinä pois, jos ei ole pakko!

*yrittää hillitä paniikkiaan* Hemmetti.

Miksen minä muista mitään?

Poskeeni ei ainakaan enää satu. Olenkohan parantanut sen?

Koru on pakosti ollut tallessa vielä silloin. Mutta mihin se on sen jälkeen joutunut?

* * *

*juoksee keittiöön*

Vivietta: *huomaa Ryoon pöydässä*

"...Mitä sinä täällä teet?"

Mei: "Ai, Vivietta! Ihmettelinkin juuri, mihin olit oikein jäänyt. Hyvä että tulit, Ryoo sai juuri selitettyä kaiken, mutta toivoin juuri, että tulisit vielä tarkentamaan muutaman jutun."

Vivietta: *pitelee yhä poskeaan*

"Mei, minun koruni. Missä se on?"

Mei: "Sinun korusi? En minä teidä. Jätitkö sen vahingossa huoneeseesi?"

Vivietta: *pamauttaa kätensä turhautuneesti pöytään* "En. Se on kadonnut."

"Jos mitenkään mahdollista, voisitteko selittää, miten eilinen iltapäivä eteni? Minusta tuntuu, että olen tainnut unohtaa, miten päädyimme tänne."

Ryoo: "Eilinen iltapäivä? Olimme töissä. Ihan tavallisesti. Puhutko tästä iltapäivästä?"

Mei: "Vivietta, te tulitte tänne vajaat kaksi tuntia sitten. Näytitte aika kamalilta. Ryoo jäi selittämään tapahtumia, ja sinä sanoit, että sinun piti mennä tekemään jotakin. Etkö oikeasti muista?"

Vivietta: "T-taisin vain olla tosi väsynyt, ehkä se johtuu siitä."

"Nukahdin. Koru katosi todennäköisesti sillä välin, kun nukuin."

"En tiedä, miten sen katoaminen on edes mahdollista, mutta minun on pakko löytää se."

* * *

Hieman myöhemmin...

Vivietta: "Olen pahoillani siitä, että sinä ja siskosi päädyitte mukaan tähän sotkuun."

Ryoo: "Äh, ei se ole sinun vikasi kuitenkaan. Olen varma, että kaikki vielä järjestyy jotenkin."

"Sait muuten näköjään haavasi hoidettua. Ja se Julietin mottaama mustelma poskessasi on jo ainakin näöllisesti parempi. Sitä ei enää edes huomaa!"

Vivietta: *naurahtaa hermostuneesti* "Joo, olen aika hyvä hoitamaan sellaisia vammoja. Hyvä, että sinunkin nenäsi rauhoittui lopulta."

Ryoo: *hymyilee* "Jep. Minä lähde nyt kotiin päin, pakko mennä tarkistamaan, josko Juliet on tullut järkiinsä ja palannut sinne."

Vivietta: "Joo. Olethan varovainen."

Ryoo: *nyökkää ja heilauttaa kättään*

Hän on jotenkin vähän vaisumpi kuin ennen. En kyllä ihmettele yhtään, hän on kokenut paljon kaikkea hullua tänään.

Miten minä oikein sain hänetkin vedettyä tähän mukaan?

"Ugh."

*istahtaa terassin reunalle*

Melkoinen päivä tosiaan.

Toivottavasti Ryoo kestää kaiken tämän outouden. Kaiken uuden lisäksi hän joutuu olemaan samaan aikaan Julietistakin huolissaan.

Kaikilla tuntuu olevan kovat odotukset suhteeni. Toivottavasti he eivät odota liikoja.

Kuinkahan minä oikeasti saan tämän sotkun selvitettyä?

* * *

Mei: "Hei, Vivietta."

Mei: "Lähtikö hän jo?"

Vivietta: "Ai Ryoo? Joo. Hetki sitten."

Mei: "Laita takki päälle, jos aiot vielä olla ulkona, täällä alkaa olla aika kylmä."

Vivietta: *ottaa takin ja hymyilee hieman* "Kiitos."

Mei: *nojaa kaiteeseen* "Kuule, ymmärrän, että sinulla on varmaan aika paljon ajateltavaa juuri tällä hetkellä, joten se on ihan ok, jos haluat olla hetken yksin."

Mei: "Mutta jos haluat puhua jollekin, niin halusin vain kertoa, että olen tässä ja voin kuunnella."

Vivietta: "Kiitos. Oikeasti."

Vivietta: *huokaisee* "Tämä kaikki vain tuntuu vieläkin niin uudelta ja oudolta. Koko ajan tulee ongelmia, joita minun pitäisi osata ratkaista, koska kaikki odottavat minun ratkaisevan ne."

"Tiedäthän, en minäkään kaikkeen pysty. En ole saanut mitään erityis-enkelikoulutusta tätä varten eikä minulla ole mitään ylivoimaisia supervoimia tai mitään erityistä, vaikka kaikki tuntuvat ajattelevan niin. Minut vain heitettiin tänne ilman, että tiesin yhtään, mitä minun pitäisi tehdä."

"Se, että kaikki luottavat siihen, että minä pystyn ja osaan ja pelastan maailman on aika stressaavaa välillä."

Mei: "Anteeksi, että sinulle on kertynyt niin paljon paineita. En ole yhtään tajunnut."

Vivietta: "Ei se sinänsä haittaa, olen tottunut käsittelemään stressiä ja paineita, mutta jotenkin tieto siitä, mitä meillä on vastassa ja mitä kaikkea on pelissä..."

Mei: "Se on hyvä pitää mielessä, mutta keskitytään pelkäämisen sijasta mielummin suunnittelemaan, miten saamme asiat taas kuntoon."

Mei: "Muista, että alun perin tämä kaikki lähti siitä, etten tuhonnut sitä olentoa, vaikka minulla olisi ollut mahdollisuus. Kukaan meistä ei odota, että sinä korjaat yksin minun virheeni."

Mei: *hymyilee* "Muista, että olemme kaikki tässä samassa tilanteessa. Et ole yksin."

Vivietta: "Joo. Se meinaa usein unohtua."

"Unohtamisesta puheen ollen, en vieläkään muista, mitä aiemmin tapahtui. En tiedä, mitä minulle on tapahtumassa, mutta muistini on alkanut temppuilla lähiaikoina."

Mei: "Mm. Se on aika huolestuttavaa. Osaatko sanoa, mihin kohtaan muistosi jäävät?"

Vivietta: "En tiedä tarkalleen. Muistan, kun haimme Ryoon mopon, ja jonkun verran kävelyä sen jälkeen. Sen jälkeen en ole ihan varma, olenko nähnyt unta vai ovatko asiat tapahtuneet oikeasti."

Mei: "Uskon, että nämä liittyvät jotenkin enkeliyteesi. En keksi mitään muuta selitystä."

Vivietta: "Niin kai. Siihen liittyviä muistiongelmia on ollut ennenkin. En muista entistä elämääni juuri lainkaan, koska kaikki enkelit menettävät muistonsa elämästä. Sen tarkoituksena on estää meitä tarrautumasta ihmisiin. Meidän pitäisi sen seurauksena pysyä kaukana niistä, jotka tunsimme eläessämme."

Mei: "Kuulostaa loogiselta. Niin se on ehkä parempi kaikkien kannalta."

"Entä, jos olet vahingossa meinannut muistaa jotain, ja mielesi on tahallaan pyyhkinyt koko jutun pois?"

Vivietta: "Kuulostaa aika hyvältä arvaukselta." *koskettaa taas ajatuksissaan poskeaan*

*käärii hihan ylös* "Ai niin, en muista sitäkään, mutta olen tainnut parantaa itseni."

"Katso. Haava on poissa."

"Koruni auttaa kanavoimaan parantavaa energiaa, joten se on todennäköisesti ollut minulla vielä silloin."

Vivietta: "Ai niin, Ryoo ei muuten tiedä, että olen enkeli. Toivon, ettei hän edes saisi tietää, jos mahdollista, joten pitäkää se salassa."

Mei: *nyökkää luottamuksellisesti* "Tottakai."

Mei: "Anteeksi, että sanon näin suoraan, mutta taidat olla aika kiintynyt häneen, vaikka juuri itse sanoit, ettet saisi tarrautua ihmisiin."

Vivietta: "Äh, tiedän. Outoa, koska olen tiennyt hänet vasta niin vähän aikaa. Silti tuntuu, että olen tuntenut hänet jo ties kuinka kauan."

Mei: *hymyilee tietäväisesti* "Niin se vain joskus toimii."

"Muista, että olet nyt täällä. Sinulla on mahdollisuus elää. Älä sitoudu liikaa velvollisuuksina pitämiisi asioihin, vaan anna aikaa myös niille asioille, joita itse pidät tärkeinä."

Vivietta: *hymyilee hieman ja nousee ylös* "Jep. Pidän senkin mielessä."

"Iso kiitos siitä, että jaksoit kuunnella. Siitä on pitkä aika, kun olen viimeksi oikeasti puhunut jollekulle mistään tällaisesta. Muistutit monesta asiasta, joita en aio enää unohtaa."

Vivietta: "Kohta tulee pimeä. Meidän kannattaisi varmaan mennä jo sisälle odottelemaan, että Kanami ja Lili tulevat kotiin. Ajattelin, että voisimme kerrankin ottaa kokkausvuoron ja laittaa heille jotain hyvää ruokaa."